Opas viihdyttävään kristinuskoon

By EsaUncategorizedWith 2 comments

Herätyskristillisen sanoman perinteisen sisällön voisi tiivistää  ajatukseen, että ”ihmisillä on tarve ensin todellisesti nöyrtyä, että he voisivat todellisesti kääntyä” (Murray 1987). Ilman synnintuntoa kenenkään on mahdotonta tulla kristityksi. Synnintunto ei suinkaan ensisijaisesti merkitse tunneperäistä kokemusta omasta pahuudesta, vaikka sitäkin se voi jollekin kokemuksellisesti olla, vaan kristillisen sanoman totuutta, että jokainen ihminen on syntinen ja Jumala oikeudenmukainen tuomari. Ilman synnin sovitusta Kristuksessa ja parannukseen nöyrtymistä ihmisen omasta tuomitusta tilasta kukaan ei näe Jumalaa eikä koe iankaikkista pelastusta. Tämä sanoma ei ole viihdettä, eikä viihdytä. Se viiltää ja kysyy ihmistä nöyrtymään.

Yhdysvaltalainen media- ja kulttuurikriitikko Neil Postman kuvasi television haittavaikutuksia vuonna 1985 ilmestyneessä televisiota kritisoivassa kirjassaan Huvitamme itsemme hengiltä, että televisio vie kodin seinältä tilan useilta tärkeiltä kirjoilta. Tuumat kuvaruuduissa ovat vain sitten kasvaneet median murroksessa ja kristinusko Kirjan uskontona on murroksessa videoiden, valojen ja soundimaailmojen uskonnoksi. Postman, joka oli syntyperäinen juutalainen, arvioi show-busineksen vaikutuksia kristinuskoon:

Uskon, että en ole erehtynyt sanoessani kristinuskon olevan vaativa ja vakava uskonto. Kun sitä viestitään kevyesti ja viihteellisesti se on toisenlainen uskonto kokonaisuudessaan. (Postman 1985)

Postmanin mielestä televisio halventaa uskonnon oman ilmaisun, joka kristinuskossa on kirjallista – Raamattu ja ekumeeniset uskontunnustuksen. Useat kristityt johtajat luulevat lukevansa, mutta he lukevat muuta kuin kristinuskon keskeistä sisältöä avaavaa kirjallisuutta. Visuaalisella viihteellä turrutettu ihminen ei jaksa eikä kykene juurtumaan oman uskonsa keskeisimpiin lähteisiin ja niiden koeteltuihin selitysteoksiin, koska on menettänyt uskolleen tärkeimmän median lukutaidon. 

Tätä ei edistä seurakuntien kilpajuoksu Hollywoodin kanssa. Yhä useammat julkkispastorit ovat mediapersoonia ja heidän ammattitaitonsa ei nousekaan kristinuskon sisällöstä, vaan hallinto- ja johtajuusoppaista, terapeuttisesta ihmiskuvasta, somejulkisuudesta, puheiden viihdearvosta, seksisymbolikkuudesta ja yhteyksistä muihin heidän kaltaisiin julkkiksiin. Seurakunnat muistuttavat viihteellisiä julkisia tiloja, leffateattereita, klubeja tai kahviloita, kristillistä sanomaa tukevien symboleiden kadotessa pois.

Debatin luonne, onko rummut tai värivalot syntiä, on ollut lähtökohtaisesti virheellinen. Meidän pitäisi kysyä: millaisen viestin niiden käyttö luo? Pahimmillaan värivaloilla ja bassorummun psykedeelillä jumputuksella saadaan aikaan viihdekeskusten olotiloja, jossa ihminen vaipuu nautinnon syvään transsiin ja itsekeskeisyyteen. Tuli hyvä fiilis. 

Parhaimmillaan värivalot luovat tilaan, kuten mikä tahansa taide, kristillistä sanomaa vahvistavaa symboliikkaa ja basson soundi korottaa ihmisen pois itsestään näkemään transendentin ja pyhän Jumalan. Kohtaaminen Jumalan kanssa johtaa toisaalta ylistykseen ja toisaalta synnintunnustamiseen, nöyrtymiseen surussa oman itsensä kanssa Jumalan edessä. 

Jos synnintunnustuksen ja ylistyksen väliltä puuttuu seurakunnan elämässä tasapaino, kristinuskon sanoma on todennäköisesti vesitetty kuoliaaksi. Vanhat kirkot vartioivat tätä tasapainoa liturgialla, mutta esimerkiksi me helluntailaiset olemme heikenneessä tilassa uskomme viihteellistyttyä.

Jälkimmäinen ja viisas värivalojen ja bassorummun käyttö edellyttää, että seurakunnan ja pastoreiden keskeisin ammattitaidollinen vahvuus nousee kristinuskon sisällön syvällisestä ymmärtämisestä – heidän tulee olla Kirjan ihmisiä, Raamatun ja teologian tuntijoita. Muussa tapauksessa pyhä ja profaani menevät sekaisin ja maailma on hirvittävälle tavalla tullut seurakuntaa eksyttämään ihmiset ”toisenlaisen Jeesuksen seuraajiksi” kuin mitä on klassisen kristinuskon Jeesus. Useat seurakuntalaiset kuulevat kyllä julkkispastoreiden sanomissa evankeliumia rotanmyrkyn kaavan ollessa kuitenkin kuolettava: 1 %  myrkkyä ja 99 % syömäkelpoista ruokaa. 

Viihde on hyväksi. Ei ole. Ilo on hyväksi. Syvällinen ilo on vakava asia, jota ilman emme selviä elämässä. Todellisen ilon puutteen vuoksi useat etsivät sitä viihteen elämyksellisyydestä. 

Viihde vertautuu humalaan: nousuhumala luo kuulemma vapautuneen ilon. Aivot nollaantuvat, mutta viihdyttävän kokemuksen huumepiikin lieventyessä arki näyttää edelleen tylsältä, merkityksettömältä ja krapulaiselta. Ihminen kokeekin elävänsä humalasta toiseen eikä kestävän ilon motivoimina. Monille kristinuskosta on tullut elämyksellisen jumalahakuisen huomisen palvontaa ja he ovat eksyneet elävän ja todellisen Jumalan luota.

Viihdyttävä kristinusko on liberaaliteologian tavoin uskoamme halvaannuttava kehitys. Mitä tekemistä viihdebisneksellä ja kristinuskolla on keskenään? Viihde synnyttää idoleita ja kristinusko johtaa meidät pois epäjumaltenpalvonnasta.