Vastine: Synti ja pahuus

By EsaKäytännön hengellisyys, Kulttuuri, Teologia, , , , , , With 0 comments

Synti ja pahuus puhuttaa, jopa ateisteja. Heille pahan ongelma toimii todistustaakkana Jumalan olemassa oloa vastaan. Vastaan kirjoituksessani ateistiksi esittäytyneen Ossi Kaivolan esittämään haasteeseen lukea hänen mielipiteensä Synti ja pahuus Vapaa Ajattelija –lehdessä (4/2013, 22). Kimmokkeen haasteensa esittämiseen minulle antoi Yle Radio 1:n nauhoittama saarnani, joka sivusi useassa kohden ihmisen syntisyyttä ja Kaivolalle käsite on perustelematon.

Kaivolan mielipide lähtee liikkeelle ilmiöiden erottelusta koskien pahan ongelmaa. Tähän, kuten koko mielipiteensä teoreettiseksi pohjaksi, Kaivola lainaa yhdysvaltalaisen filosofian ja uskontotieteen professori Andrea M. Weisbergin ajattelua ja toteaa, että maailmasta löytyvä paha tulee erotella kahteen osaan. Luonnollinen paha eli kärsimys seuraa fysikaalisista ilmiöistä ja moraalinen paha seuraa inhimillisestä toiminnasta. Erottelu on hyvä ja hyödyllinen lähtökohta rajata mistä keskustellaan.

Mielipiteessään Kaivola torjuu kristittyjen väittämän syntikäsitteen toissijaisesti siksi, että vuosisatojen ajan syntijulistus on toiminut vallankäytön välineenä. Kaivolan tapaan voin allekirjoittaa tämän havainnon osittain. Kristityt ovat julistaneet synniksi paljon sellaistakin, mitä ei pitäisi, ja toisinaan julistusta saatetaan käyttää vallankäytön välineenä alistaa ihmisjoukkoja. Kuinka herkullista tahansa en käy analysoimaan tätä puolta hänen artikkelissaan, vaan rajoitun käsittelemään hänen ensisijaista väitettä syntikäsitteen turhuudesta, nimittäin ateistien argumentaatiota pahan ongelmasta.

Kaivolan mielestä käsite synti viittaa ”rikokseen Jumalaa vastaan”, mutta ei ole mielekäs käytettäväksi, koska hänelle Jumalaa ei ole. Weisbergiä mukaillen hän toteaa, että ”kauhistuttava kärsimys toimii todistusaineistona sitä vastaan, että olisi olemassa kaikkivoipa, kaikkitietävä ja täydellisen hyvä Jumala.”

Weisbergin argumentaatio edustaa klassista ateismia. Filosofi David Hume muotoili teoksessaan Dialogues with Natural Religion saman päätelmäketjun seuraavasti: ”Onko hän <jumala> tahtova estämään pahan, mutta ei kykenevä? Sitten hän on impotentti. Onko hän kykenevä, mutta ei tahtova? Sitten hän on pahansuopa (malevolent). Mistä sitten paha tulee?”(1) Jo Humen mukaan pahan olemassa olo  on ristiriidassa kristittyjen väitteille Jumalan luonteenominaisuuksista ja siten kristittyjen Jumalaa ei ole.

Kansankielisestä Humen väitteet kuuluisivat seuraavasti. Jos Jumala on täydellisen hyvä, kuten teologit väittävät, Hänen pitäisi olla järkyttynyt kaikesta näkemästään pahasta. Mutta pahaa tapahtuu. Jos Jumala on kaikkivoipa, sitten Jumala kaikkivaltiaan asemassaan toimisi järkytyksensä mukaisesti ja tekisi joitain pahan ongelmalle. Mutta pahaa tapahtuu. Jos Jumala on kaikkitietävä, niin Hän pystyisi ennaltaehkäisemään niin oman jumalallisen järkytyksensä ja koko pahan ongelmaa ei olisi olemassa. Mutta pahaa tapahtuu. Ateistit päättelevät, että pahan ongelma kumoaa vähintään kristittyjen väitteet Jumalan olemuksesta ja äärimmilleen vietynä kieltää koko Jumalan olemassa olon.

Kristityt ovat perinteisesti käsitelleet pahan ongelman osittaiseen irrationaalisuuteen vedoten. Näin ainakin ateisti asian näkee. Tavalliselle maallikkokristitylle kelpaa usko, että Jumala on kyllä hyvä, mutta Hänellä on ihmisjärjelle liian monimutkaiset syyt sallia paha. Hyppy irrationaalisuuteen edesauttaa ajattelutyössään laiskoja kristittyjä, ettei ateistien haaste juuri vaikuta Jumala-uskon (teismi) järkevyyteen heidän mielessään ja harva luopuu ateistien loogisilta kuulostavien väitteiden ja kauhean kärsimyksen edessä uskostaan kaikkivoipaan, kaikkitietävään ja täydellisen hyvään Jumalaan.

Annan tässä kohden ateisteille syvän kiitollisuuden osoitukseni. Ateistit saattavat olla oikeassa, että useiden kristittyjen ajattelussa löytyy syvä maailmankuvallinen ristiriita, ja kuten tiedetään, loogisissa totuustesteissä vähiten ristiriidattomin vaihtoehto on todennäköisimmin paras maailmankuva selittämään subjektiivisen ihmisen ulkopuolinen todellisuus. Siksi useat valitsevat ateismin. He kokevat maailmankuvansa vähiten ristiriidattomina, vaikka jokainen meistä ajallaan joutuu irrationaalisuuden eteen oman rajallisen kykynsä vuoksi käsitellä ihmisen ulkopuolista todellisuutta. Kuitenkaan pahan ongelma ei ole yksi näistä aihepiireistä, jossa kristityn ajattelijan pitäisi nostaa kädet pystyyn ateistin haasteen edellä.

Alvin Plantinga (1932-) teoksessaan God, Freedom, and Evil tarttuu filosofina Kaivolan, Weisbergin, Humen ja muiden heidän kaltaistensa ajattelijoiden haasteeseen ja kysyy, puhuuko teisti itsensä pussiin pahan ongelman edessä. Onko kyseessä sittenkään looginen ristiriita?

Plantingan keskustelukumppani oli ateismia ahkerasti puolustanut australialainen filosofi John Mackie (1917-1981), joka redusoi pahan ongelman Plantingan mukaan loogisiksi totuusväitteiksi:

(A) Jumala on omnipotentti.

(B) Jumala on kokonaan hyvä.

(C) Paha on olemassa.

Onko näiden väitteiden välillä tarkka ja täsmällinen ristiriita? Plantinga kutsui tätä väitesarjaa A. Sen jälkeen hän negatisoi nämä väitteet väitesarjaksi A’, joista mikään ei esiinny väitesarjassa A:

(A’) Jumala ei ole omnipontetti.

(B’) Jumala ei ole kokonaan hyvä.

(C’) Pahaa ei ole olemassa.

Ristiriita on kahden väitteen eksplisiittinen kiistäminen tai mahdottomuus väitteiden rinnakkaiselolle. Esitetyt väitesarjat ovat kiistatta keskenään ristiriitaisi ja A’ on ristiriitaisempi, koska niin ateistit kuin teistit eivät todistusaineiston taakan painaessa voi kieltää pahan ongelman olemassa oloa. Tämän lisäksi tavalliset ihmiset ilman filosofista koulutusta tai tietoakaan logiikan sääntöjen olemassa olosta harvoin hyväksyvät ristiriitaisia väitteitä. Esimerkiksi kukaan ei väittäisi seuraavia väitteitä samassa lauseessa: ”Teemu Selänne on hyvä jääkiekkoilija ja Teemu Selänne on huono jääkiekkoilija.” Jompikumpi, vaikkakin mielipiteenä sanottuna, on tosi tai jokin kolmas vaihtoehto.

Kaksi, Mackien ja Plantingan, esittämään väitekokoelmaa ovat selvästikin ristiriidassa. Heidän väittelynsä johti useaan eri julkaisuun ja olisi vähintään väsyttävää kerrata tässä kirjoituksessa yli kolmenkymmenen vaihtoehtoisen väitesarjan syväanalysointia. Pahan ongelma lopulta johti Plantingan toteamaan seuraava moraalisen vapauteen liittyvä looginen välttämättömyys:

”Sen hintana, että Jumala loi moraalisesti hyvän maailman, on <looginen välttämättömyys> luoda maailma, jossa on <mahdollisuus> moraalisesti paha.”

Kristityt ovat näin aina väittäneet. Augustinukselta tämä maksimi kuului seuraavasti posse peccare, posse non peccare (mahdollisuus tehdä, mahdollisuus olla tekemättä syntiä).

Kaivola päätyykin artikkelissaan samaan loogiseen lopputulokseen kuin teisti pahan ongelman äärellä. Kansankielisesti hän esittelee loppupäätelmänsä uskovien kaksoiselämällä. Hän päätyy toteamaan:

”Me ateistit olemme vähintään yhtä moraalisia, nuhteettomia kuin niin sanotut uskovaiset. Me erotamme ja havaitsemme hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Toisin sanoen meillä on uskovaisten itselleen omima omatunto. Emme mielestäni ole myöskään kaksinaismoralisteja siinä määrin kuin monet uskovaiset. ”

Epäilemättä näin on. Ateisti ei voi olla kaksinaismoralisti, koska häneltä puuttuu käsite synti, jonka uskova itselleen myöntää: ”Olen syntinen.”

Mielestäni Kaivolan lopputulos syntikäsitteen pois jättämisestä huolimatta pahan ongelman äärellä on kuitenkin ainut looginen lopputulos. Pahan ongelma johtaa havaitsemaan hyvän ja oikean.

Samalla tästä seuraa looginen ristiriitaisuus ateistisen maailmankuvan äärellä. Mistä tulee hyvä?

Pahan ongelma osoittaa kohden hyvää. Suurin ajateltavissa oleva hyvä täytyy tulla kaksinaismoraalin (tai syntiin) taipuvaisen  ihmisen ulkopuolelta. Teisti päättelee tämän johtavan Jumalan olemassa olon havainnointiin moraalin perustana.

Lopuksi: miksi suurin osa ateisteista, Kaivolan tavoin, joutuu pohtimaan eettisesti hyvää elämää? Vastaus lienee siinä, että ateismissa on suuri potentiaalinen vaara taipua moraliseen relativismiin kuten lähihistorian taakka Nietschen tai Marxin filosofioista johdettuna osoittaa.

Mielestäni tämä on ateismin loogisesti ristiriitaisin ja heikoin piirre, kuten Chan Meister on todennut, että ”argumentointi moraalin olemassa olon puolesta joko uskomuksena tai tietona ilman esitystä moraalisuuden perustelujen puolesta, ateistit sekoittavat moraalisen epistemologian (moraalisen tiedon) moraaliseen ontologiaan (peruste moraalinen olemassa ololle) toisiinsa.” Mistä ateisti lopulta löytää väitteet hyvälle ja hyvän olemassa ololle? Teistille moraali ontologisen kysymyksenä löytää tiensä loogiseen välttämättömyyteen: On olemassa kaikkivoipa, kaikkitietävä ja täydellisesti hyvä Jumala. Muussa tapauksessa moraalinen relativismi olisi ihmiskunnan lopullinen tuhoaja.

—-

(1) Impotentti on vastakohta sanalle omnipotentti (kaikkivoipa). Pahansuopa (olento, malevolent) on vastakohta sanalle benevolent (täydellisen hyvä olento).