Vaikea oppi Jumalan rakkaudesta

By EsaKulttuuri, Teologia, With 5 comments

”Jumalan rakkaus kulttuurissamme on puhdistettu kaikesta, mitä kulttuurimme ajattelee epämukavana. Jumalan rakkaus on desinfioitu (sanitized), demokratisoitu (democratized) ja ennen kaikkea tunteellistettu (sentimentalized). Tämä kehityskulku on edennyt jo jonkin aikaa.”

Näin kirjoittaa kirjassaan Vaikea oppi Jumalan rakkaudesta yhdysvaltalainen teologi ja eksegeetti D. A. Carson (s. 12). Oppi Jumalan rakkaudesta on ajankohtaisempi, mutta myös väärinkäsitetympi kuin koskaan aiemmin. Useissa eettisissä kysymyksissä, kuten sukupuolineutraaliavioliitto, yksi myönteisinä pidetyistä perusteista on vetoamus Jeesuksen etiikkaan rakkaudesta. Samalla unohdetaan, ehkä tietoisesti, että rakkauden kaksoiskäsky on Jeesuksen laina ja tiivistelmä Vanhan testamentin pyhityskoodista. Käsky selittää koko koodistoa, mutta lopputuloksena saattaa olla niin, että lähimmäisen rakkauden ajatus Jeesuksen opetuksessa kärsii pahan inflaation ja irtautuu asiayhteydestään. Tätä esimerkkiä Carson ei mainitse kirjassaan niin pitkälle kun olen jo sitä lukenut, mutta antaa syyn miksi oppi Jumalan rakkaudesta ansaitsee tulla kohdatuksi sen alkuperäisessä asiayhteydessään – Raamatun sivuilla. Harvemmin nykyään Jumalan rakkautta tarkastellaan esimerkiksi yhteydessä pyhitykseen kuten Pentateukin pyhityskoodin asiayhteys näin vaatisi. Tartuin tähän kirjaan lähtökohdaksi kysyä: millaisista asiayhteyksistä löydämme opin Jumalan rakkaudesta Raamatusta ja miten oppia alkuperäisistä asiayhteyksistä oppien tulisi soveltaa nykyaikaan?

Työskentelen kirjaa lävitse tässä blogissa yksi luku kerrallaan. Ensimmäinen luku, josta aloitussitaatti on lainattu, käsittelee aihetta Jumalan rakkauden vääristelystä ja tarkemmin paineista, joita aikakautemme postmoderni kulttuuri ja filosofiat asettavat opin tulkinnalle Raamatussa.

D. A. Carson, alunperin Kanadasta, on yksi arvovaltaisimpia, konservatiivisen leirin raamatuntulkitsijoita ja tutkijaprofessoreista yhdysvaltalaisesta Trinity Evangelical Divinity School – teologisesta tiedekunnasta. Ansaittuaan teologian tohtorin vastaavuutta käsittävän Ph.D.-tutkinnon maineikkaasta brittiläisestä Cambridgen yliopistosta (1976) hän on pääasiassa ansioitunut Uuden testamentin ja koineekreikan tutkijana ja asiantuntijana. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hän on myös meritoitunut ympäröivän kulttuurin ja sitä muovanneiden filosofioiden, kuten postmodernit filosofiat, asiantuntijana, sillä ajan kuluessa kulttuurin ja filosofian nykyvirtaukset alkavat vaikuttamaan vähintään Raamatun tulkinnan hermeneuttisiin kysymyksiin. Tätä taustaa vasten luku 1 on hedelmällinen ja monia oivalluksia herättävä lukukokemus ja läntisen kulttuurin selitysteos. Luku yksi jakautuu kolmeen alaotsikkoon, jotka näkyvät alaotsikoissamme.

MIKSI JUMALAN RAKKAUS ON VAIKEA KÄSITTÄÄ?

Jumalan rakkauden ymmärtämistä Carsonin mukaan vääristää nykykulttuurissa ainakin viisi asiaa. Ensimmäinen on ehkä vähinten ennalta arvattavissa oleva lähtökohta. Läntisessä kulttuurissa, uskoipa ihminen Jumalaan tai ei, vähintään oletuksen tasolla ihminen ajattelee, jos jumalallinen olento on edes olemassa, että tämän olennon täytyy olla rakkaus.

Carson myöntää, että oletusarvo on jollakin tapaan syntynyt ”raamatullisen teologian maaperästä”, judeokrisrillisestä yhtenäiskulttuurista. Yhtenäiskulttuurin hajottua hän väittää opin Jumalan rakkaudesta tulleen väärinkäsitetyksi maallistuneen kulttuurimme arvojen vaikutuksesta oppia tulkittaessa. Lähtökohdaksi Carson väittää, että oppi on siirtynyt kauaksi alkuperäisestä maaperästään Raamatusta ja lopputuloksena useat ymmärtävät opin joko väärin tai vaikeasti.

Toinen, ensimmäisestä lähtökohdasta seuraava huomio on, että muut täydentävät totuudet Jumalan luonteesta ovat kulttuurissamme muuttuneet epäuskottaviksi. Päinvastoin väitettynä: Raamatun puhe Jumalan rakkaudesta tuntuu nykyihmiselle uskottavalta, jos se erotetaan muusta Jumala puheesta kuten opista Jumalan kaikkivaltiudesta, pyhyydestä, vihasta, kaitselmuksesta tai persoonasta – vain mainitakseen muutamia kristinuskolle keskeisiä totuuksia Jumalasta.

Nykyseurakunnassa puhe Jumalasta ystävänä painottuu sen hinnalla, että unohdamme julistaa Jumalaa Herrana, kuninkaana ja tuomarina. Jumalan karaktäärisoidaan mielellään aikammekaltaiseksi, sentimentaaliseksi ja psykologisoiduksi ihmiseksi. Jumalasta puhutaan mieluummin tuntevana olentona kuin puhuvana, ajattelevana ja toimivana persoonana.

Kolmanneksi länsimainen kulttuuri ja postmoderni tietoteoria ehdottaa tunteikaita ja pluralisoituneita näkemyksiä ja tulkintoja Jumalan rakkaudesta. Totuuden etsinnän sijaan tulkinnan markkinoilla on moninaisia näkemyksiä, jotka eivät perustu enää ulkoiseen auktoriteettiin. Alkulähtökohdasta, judeokristillisestä yhtenäiskulttuurista, on lopulta kuljettu pitkä matka pois opin keskeisimmästä lähteestä Raamatusta. Tulkintaa vaikeuttaa pitkälle kehittynyt synkretismi idänuskonnoista aina New Age vaikutteisiin ja psykologis-filosofisiin määritelmiin rakkaudesta.

Neljänneksi tilalle on tullut sentimentaalinen, ei-teistinen visio Jumalan rakkaudesta. Käytännössä tämä tarkoitta tunnustuksellisen kristinuskon hylkäämistä ja kokemuksellisuuden painottamista. Erityisesti useat kristityt kokevat vaikeaksi tähdätä tasapainoiseen näkemykseen Jumalan rakkauden ja kokemuksen korruptoituneesta maailmasta välillä. Kokemus maailmasta on paha, ja miten Jumala voi olla rakkaus. Miten Jumalan rakkaus ja oikeudenmukaisuus liittyvät toisiinsa, jos Afrikassa koetaan nälänhätää tai kristityt tukivat Hitlerin valtaannousua? Tämänkaltaiset kysymykset johtavat useita kristinuskon uudelleen tulkintaan.

Viimeiseksi lähtökohdaksi Carson mainitsee Jumalan esitettävän kristityissä piireissä liian yksinkertaistettuna kuin Raamattu sallii. Oppi Jumalan rakkaudesta esitetään senkaltaisissa asiayhteyksissä, joita Raamattu ei itsessään tue.

JOITAKIN TAPOJA KUINKA RAAMATTU PUHUU RAKKAUDESTA

Carson ei aina viittaa sanaan rakkaus, vaan myös niihin Raamatun kohtiin, jossa käsite rakkaus on läsnä ilman suoraa käsitteellistä viittaussuhdetta. Maininnat ovat suuntaa-antavia, joita loppuosassa kirjaa laajennetaan.

1) Erityinen Isä Jumalan rakkaus Poika Jumalaa kohtaan ja toisin päin.

Erityinen piirre kristillistä, kolmiyhteistä monoteismiä on ”intra-trinitäärinen” rakkaus (intra = sisäpuolinen, trinitäärinen = kolmiyhteinen), joka ”ei ainoastaan rajaa kristillisen monoteisimin muista monoteisimin muodoista, mutta on sidottu yllättävillä tavoilla oppeihin ilmoituksesta ja lunastuksesta” (S. 16). Kolmiyhteisen Jumalan suhde ja side jumaluuden persooniin on keskinäinen rakkaus. Kerran Johanneksen evankeliumi puhuu Isän rakkaudesta Poikaan verbillä agapaoo (3:35) ja kerran fileoo (5:21). Kerran myös mainitaan Pojan rakkaus Isää kohtaan (14:31).

Jumalan rakkaus helposti relativisoituu ihmisten mielissä, että Jumala rakastaa mitä vaan, mikäli emme ymmärrä erityistä rakkauden intra-trinitääristä luonnetta. Jumala on rakkaus, koska jumaluuden jokaisen persoonan välinen suhde toinen toisiinsa on täydellinen rakkaus. Intra-trinitäärisen rakkauden esimerkkiä, kuten Isän rakkaus Poikaan, emme voi suoraan soveltaa Jumalan ja ihmisen suhteen väliseksi malliksi. Kolmiyhteisen Jumalan persoonien keskinäiseen rakkaudelliseen yhteyteen ei tarvita sovintoa kuten syntiinlangenneen ihmisen ja Jumalan välille. Jumala suhtautuu syntiinlangenneeseen, kapinalliseen omankuvansa kantajaan joko tuomiten vihassa tai rakastaen Jeesuksen ristin tähden. Jumalan viha ja tuomio säilyvät voimassa mikäli ihminen ei elä Jeesuksen hankkiman sovinnon etujen piirissä.

2) Jumala rakastaa kaitselmuksellaan kaikkea sitä, mitä on luonut (1. Moos 1 ja Matt 6).

Oppi väärinymmärrettynä johtaa panteismiin, että luomakunnastaan erillinen Jumala vähenee persoonottomaksi, mystiseksi ”voimaksi”. Raamatun kertomuksessa Jumalan rakkaus kuljettaa meidät luomakunnasta uuteen luomakuntaan Jeesuksen ristin ja ruumiin ylösnousemuksen kautta. Saman aikaisesti Hän huolehtii luomakunnastaan, että se osoittaisi Luojansa olemuksen kirkkauteen ja kunniaan.

3) Jumalan syntisen maailman pelastussuunnitelma sisältää ajatuksen rakkaudesta (esim. Joh 3:16).

Rakkautta ei kuitenkaan pidä tehdä yksipuoliseksi, absoluuttiseksi totuudeksi, jossa Jumala esitetään pelkästään kutsuvana, syntisiä etsivänä ja rakkauden nälkäisenä Jumalana. Hän säilyy syntisiä kutsuessaan myös tuomarina ja kunnian Herrana, jonka armo ja rakkaus eivät ole avoin väärinkäytöksille.

4) Jumalan partikulaarinen rakkaus valitsemiaan kohtaan (esim. Mal 2:2-3, Ef. 5:25).

Opin äärimuoto on hyper-kalvinismi, jossa Jumala rakastaa ainoastaan valittuja ja vihaa kadotukseen valittuja. Edelleen vastalääkkeenä tälle harhalle evankeliumia on tarjottava vapaasti kaikille. Opissa on kuitenkin totuuden jyvä, että Jumala osoittaa erityistä rakkautta valintansa sisäpuolella olevia kohtaan.

5) Jumalan ehdollistettu rakkaus suhteessa kuuliaisuuteen omaa kansaansa kohtaan (2. Moos 20:6; Juuda 21).

Jumalan seurakuntaa on uhannut läpin Raamatun kaksi ääripäätä: antinominalismi ja legalismi. Ensimmäinen vähättelee ihmisen kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan. Jumalan rakkaus herättää ihmissä kuuliaisuutta Häntä ja Hänen kunniaansa kohtaan. Jälkimmäinen kieltää ihmistä nauttimasta Jumalan rakkaudesta vanhemman veljen tavoin Tuhlaajapoika kertomuksessa. Nautinto on iloista, syyllisyydestä vapaata uskoa, jossa ihmistä innoittaa Jeesuksen hankkimat edut hänen puolestaan.

ARVIONI LUVUSTA YKSI

Aikamme sisältää useita Jumalan rakkauden ja armon väärintulkintoja. Carsonin kirja alunperin oli joukko luentoja aiheesta 1990-luvun lopulla ja myöhäisempi tutkimus on antanut hänen tunnistamalleen Jumalan rakkauden väärinymmärykselle kuvaavan nimittäjän. Kyseessä ei ainoastaan ole yhden opin kaventuminen kristillisen tunnustuksen sisällä, vaan koko uskon uudelleen tulkinta.

Yhteinen nimittäjä uudenaikakauden vääristyneelle jumalakuvalle on moraalis-terapeuttinen deismi, jonka sosiologit Christian Smith ja Melinda Lundqvist Smith ovat alla esitetyn viiden pääkohdan mukaan määritelleet. Sitä ennen Timothy Keller on kuvannut ilmiötä kirjassaan rukouksesta (2014) seuraavasti, Carsonin havaintoja muistuttavasti:

Ihmiset länsimaissa haluavat jumalan, joka on rakastava ja anteeksiantava vailla pyhyyttä ja transendenttisuutta. Tutkimukset nuorten ihmisten hengellisestä elämästä paljastavat, sen tähden, heidän rukousista puuttuvan sekä parannuksenteon että ilon saada anteeksi.

Jumalan rakkautta ei enää nähdä yhteydessä Hänen pyhyytensä, ja siksi uusi, harhautunut tunnustuksellisuus sisältää viisi pääkohtaa:

1) Jonkilainen luoja jumala on olemassa. Se kaitsee maailmaa ja ihmiselämää.
2) Jumala tahtoo ihmisten olevan hyviä, kivoja ja reiluja toisiaan kohtaan kuten Raamattu ja muut maailman uskonnot pääosin opettavat.
3) Elämän tarkoitus on tulla onnelliseksi ja tuntea olonsa hyväksi.
4) Jumala ei välttämättä ole osa ihmisen elämää paitsi ongelmia ratkottaessa.
5) Hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen.

Isossa osaa herätyskristillisyyttä länsimaissa on meneillään kehitys, jossa Kristuksesta ja hänen saarnaajistaan on tullut johtajuusguruja ja elämäntapa coacheja. Kristinusko on puhdistettu synnittömäksi, pyhyydettömäksi, ristittömäksi ja siten Jumalan rakkaus on kaventunut vain tunteeksi tulla hyväksytyksi sellaisenaan kuin on ilman kuuliaisuutena ja rakkautena vaikuttavaa uskoa.

Lähteet:

Carson, D. A. The Difficult Doctrine of the Love of God. Crossway Books. 2000.

Keller, Timothy. Prayer: Experiencing Awe and Intimacy with God. Penguin Group. Kindle Edition. 2014.