Seurakunnasta saa olutta

By EsaJohtaminen, Käytännön hengellisyys, Kulttuuri, Teologia, , , , , , , , , , , , With 2 comments

Otsikosta huolimatta kirjoitan lukutaidottomuudesta. Tai lukutaidottomasta mielensäpahoittajasta. Tarkemmin sanottuna medialukutaidottomasta mielensäpahoittajasta. Olut liittyy juttuun vain nimellisesti, paitsi jos janottaa. Oikeasti kirjoitan seurakunnan omaksumasta kulttuuristrategiasta.

Mielensäpahoittaja kommentoi Helsingin Sanomien nettiartikkelin ”Pienestä trendikirkosta hipsterikin löytää kodin” kuvituksena käytettyä videota eräällä keskustelupalstalla: ”<T>ähän malliin on päädytty…Ja videon alussa on olutmainos!” Video esittää lyhyitä otteita Fila seurakunnan jumalanpalvelusmusiikista ja tilasta, jossa kokoontuminen tapahtuu. Videota edeltää kaupallisen median mainostila, jossa mainostetaan erästä olutmerkkiä.

Mielensäpahoittaja sotkee asiat keskenään. Pienen pohdinnan jälkeen ei ehkä kuitenkaan tahallisesti. Ehkä sittenkin ironisesti. Ihminen tulkitsee ympäristönsä symboleja kulttuuristansa oppimien tiedostomattomien ennakkoasenteiden perusteella. Joskus ennakkoasenteet johtavat vääriin loppupäätelmiin. Tämä on hyvin inhimillistä.

Sähkökitaran komppi, basson soundi ja rumpujen rytmi luovat usealle nykyihmiselle musiikin äänimaailman. Lavalle on kiivennyt live-bändi. Musiikillisen intron jälkeen snapback lippikseen, shortseihin ja tennareihin pukeutunut nuori mies aloittaa laulun muiden vokalistien ja yleisön jammatessa mukana. Joillakin on kädet ylhäällä. Musiikin lisäksi kokoontumistilaan luo tunnelmaa näyttämövalaistus taustalla heijastuvan videoscreenin ohella. Kuvaus sopii varmasti monien mielistä paremmin helsinkiläiseen rock-klubiin kuin seurakuntaan.

Voisin kuvitella, että mainostettua Fosters olutta saa rock-klubista. Kulttuurinen matka klubista seurakuntaan on melkein huomaamaton oluen puutetta lukuunottamatta. Tilaisuuden sisältö alkaa kuulostamaan kuitenkin erilaiselle. Lippispäisen vokalistin ensimmäiset sanat saisi oluen väärään kurkkuun monelle rock-klubiin musiikkia kuuntelemaan tulleelle popparihipsterille:

Ylistän.

Tyhjyydestä sä loit tän maailman.

Sanat ovat klassista kristinuskoa ja sotivat totaalisesti aikamme naturalistista ja materiallistista maailmankuvaa vastaan. Naturalismilla tarkoitan sitä, ettei Jumala sovi selitykseksi maailmankaikkeuden ja ihmiselämän syntyyn. Materialismilla sitä, ettei todellisuudessa ole enempää kuin mitä todistettavasti voidaan havainnoida.

Olut lasi viimeistään tippuisi juojansa kädestä, kun lavalta luetaan Paavalin sanoja rukouksesta.

KULTTUURI SEURAKUNNAN STRATEGIANA

Kristityt ovat läpi kirkkohistorian suhtautuneet eritavoin vallitsevaan kulttuuriin ja sen käytöksellisiin normeihin. Jo yli 50-vuotta vanha Richard Nieburhin klassikoteos Christ and Culture kuvaa viittä erilaista tapaa kristittyjen sopeutumisesta ympäröivään kulttuuriin. Perinteistä helluntailaisuutta, kuten pyhityskristillisyyttä yleensä, kuvaa parhaiten tietynlainen sekretialaisuus, erottautuminen, että Kristus nähdään vallitsevaa kulttuuria vastustavana (eng. Christ against culture). Esimerkiksi johtamassani Keravan helluntaiseurakunnassa toisinaan kuulee palautetta nykymusiikista maallistuneena joraamisena. Tällöin odotettu seurakunnan kulttuurinen strategia on tuhota pakanakulttuurina mieletty asia. Tämän kulttuurisen strategian lopputulos on usein eristyminen ja erilaistuminen, johon vallitsevan kulttuurin edustaja ei pääse sisälle kuin valitsemalla elämäntavakseen erilaistumisen ja eristymisen suhteessa valtakulttuuriin.

Helsingin sanomien toimittaja poimii Suhe seurakunnan pastorin Markus Lehtosen suulta toisenlaisen kulttuuristrategian:

 

Kirkkoon tullessa ei tarvitse saada kulttuurisokkia. Mutta toivomme, että sokki tulee siitä sanomasta.

Nieburhin kirjassa tämänkaltainen kulttuurinen strategia voidaan nimetä usealla eri tavalla. Täydellisenä vastakohtana Kristus kulttuuria vastaan strategialle Nieburh nimeää kulttuurin Kristuksen (eng. Christ of culture), jossa valtakulttuuria ja Kristusta ei nähdä sotatilassa toisiaan vastaan, vaan kristityt etsivät valtakulttuurista sen parhaat puolet järjellisen asioiden erottamisen kautta ja valjastavat valtakulttuurin hyvät puolet elämäntapaansa. Kahden ääripään välissä sijaitsee Nieburhin mukaan kolme muuta ääripäitä sovittelevaa vaihtoehtoa, mutta näiden kahden mainitseminen riittää hyvin tähän kirjoitukseen.

Kulttuurin Kristus luonnollisesti ei tuota kulttuurisokkia, vaan seurakunta ja tutun kulttuurin väliltä löytyy sekä luonnollisia jatkumoita että elämäntapaa haastavia epäjatkumoita. Sokin pitäisi tulla sanomasta.

Maailmanlaajuinen herätyskristillisyys (evankelikaalisuus) on länsimaissa kallistumassa yhä enemmän kulttuurin Kristus lähestymistapaan, varsinkin tunnustuksiin ja kirkkokuntiin sitoutumattomissa seurakunnissa. Perinteiset Kristus kulttuuria vastaan seurakunnat eivät enää tavoita maalistunutta uutta sukupolvea, koska se etäisesti muistuttaa isovanhempien agraarikulttuurista eikä niiden kulttuurinen vaatetus vastaa kaupungistuneen ihmisen elämäntapaa koskeviin kysymyksiin.

Molempia kulttuuristrategioita lienee parasta arvioida niiden tuloksista käsin.

Johtaako, esimerkiksi kulttuurin Kristus strategia, klassisen kristinuskon maailmankuvaan ja elämän arvoihin?

Vai puetaanko tässä keisarille vain uudet ja koreammat vaatteet, vaikka lopputuloksena onkin sama, säälittävä ja alaston keisari?

Mitä mieltä sinä olet?